Rautaa, rahkaa ja mielenrauhaa

Olin viime viikonloppuna Tampereella Bull's All Out tapaamisessa. Bull's All Out on Fitfarmin valmennus, jonka päävalmentajana toimii Jari "Bull" Mentula. Valmennus toimii useassa tasossa: siihen kuuluu netin kautta saatavat ja viikottain vaihtuvat ravinto- ja treeniohjeet, erilaiset opastevideot, Facebook-ryhmä, live-treenejä, tapaamisia ja luentoja. Hintaansa nähden valmennus on monipuolinen, tehokas ja ammattitaitoinen. Minulla on kokemusta aikaisemmin verkkovalmennuksista ja pt-valmennuksesta ja voin sanoa, että Bull's All Out on aivan omaa luokkaansa. Itse olen ollut Fitfarmin asiakas jo vuosia; All Outiin hyppäsin mukaan viime syksynä, koska sitä minulle suositeltiin ja en ole pettynyt. (ja tämä ei ole maksettu mainos) Mutta asiaan. All Out ei ole pelkästään fyysistä valmentamista, vaan tärkeä osa valmennusta on mielenvalmentaminen eli verkon foorumeilla ja tapaamisten keskusteluosioissa puhutaan usein treenaamisen psykologisesta puolesta. Tämänkertaisen t

Olen lapsesta saakka ollut hyvin päämääräorientoitunut. Kun saan jonkin asian päähäni, seuraan askelmerkkejä vakaasti kohti maalia. Ongelmana tavoitteiden asettamisessa on se, että aina maailmankaikkeus ei suostu tasoittamaan tietä. Joskus elämä tarjoaa mieleisiä yllätyksiä ja saan mitä haluan helpommin kuin uskonkaan. Nämä voitot eivät kuitenkaan kohota mieltäni samalla tavalla kuin ne palkinnot, joiden eteen olen joutunut ylittämään vuoria ja meriä, taistelemaan tieni perille. Yleensä minun ja tavoitteiden väliin kasaantuu vääjäämättä jos millaisia ongelmia: sairastumisia (omia tai läheisten), loukkaantumisia, ihmissuhdesotkuja, rahavaikeuksia ja niin edelleen. Aika usein huomaan ylimitoittavani omat voimavarani; mielessäni uskon, että jos vain tarpeeksi paljon jotain haluan, asetetaan palkinto jalkoni juureen. Sitten kun todellisuus iskee, on pakko todeta, että en pysty kaikkeen. Vuorokaudessa on rajallinen määrä tunteja. Tärkeintä ei ole päämäärä, vaan matka.

Menen töistä suoraan kauppaan. Väsyttää, nälkä, lapset pitäisi hakea päiväkodista, kiire... Kerään ostokset nopeasti ja menen kassoille. Jokaisella kassalla on jonoa, yritän valita lyhyimmän ja siirryn kärryjeni kanssa sinne. Jono etenee tuskastustuttavan hitaasti, minulla on kuuma ja huono olo. Ärsyttää. Kassalla menee joku pieleen ja kassaneiti joutuu kutsumaan apua. Mikä tässä kestää, olisi pitänyt valita toinen kassa... Pääsen kaupasta, lastaan autoon ostokset ja suuntaan hammaspielet kireinä kohti päiväkotia. On ruuhka-aika ja tiet eivät vedä. Edessä joku hituroi ja en ehdi valoista. Pitää odottaa. Kaupassa oli hiki, nyt autossa tulee kylmä. Varpaat palelevat Kuomista huolimatta, autoni on vanha romu ja jalkatilassa on kylmä. Päiväkodissa lapsi on muuttunut päivän aikana etanaksi eikä etanaa ole helppo valuttaa haalareihin. Päässä huimaa ja kärsimättömyys kuuluu äänessä. Autoon päästessä huudan jo suoraa huutoa lapselle, kun tämä kitisee ja kiemurtelee enkä saa tu

Antiikin Kreikan tarina Pandoran lippaasta kertoo toivon merkityksestä. Kertomuksessa ihmiset elävät paratiisimaisessa maailmassa ilman huolia. Tämä kuitenkin muuttuu, kun Pandora niminen nainen uteliaisuuttaan avaa lippaan, jonne on lukittu kaikki maailmaan vitsaukset. Maailma muuttuu synkäksi ja pimeäksi paikaksi elää. Onneksi lippaan pohjalle jää toivo, jonka Pandora vapauttaa ja siten lieventää ihmiskunnan taakkaa. Kertomus on yhä ajankohtainen. Toivo on se syy, miksi jaksamme jatkaa vaikeissakin elämäntilanteissa. Kaiken pimeyden keskelläkin on jokin valonpilkahdus, jota kohti suunnistaa, lupaus siitä, että asiat voivat olla paremmin. Tuota valoa on syytä aina ruokkia, antaa sen toimia majakkana myrskyn ja pimeimmän yön keskellä. Joskus toivoon takertumista pidetään turhana ja lapsellisena. Miksi? Mitä meillä oikeastaan on, jos meitä kielletään edes uskomasta siihen, että kaikki järjestyy? Ihmiseltä älköön koskaan vietäkö toivoa; joskus se on kaikki mitä on! Toivon