Rautaa, rahkaa ja mielenrauhaa

Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa... Syksy on alkanut synkeissä tunnelmissa. Tunnen epäonnistuneeni ja mietin, pitäisikö minun luovuttaa unelmieni suhteen. Miksi yleensä haaveilen, kysyn itseltäni. Mitä kuvittelen saavuttavani, jos tavoitan jotain, mistä unelmoin? Onnellisuus ei ole päämäärä, vaan tie. Onni on tässä hetkessä ja arjessa, jota elän. Onni ei ole juhlapuheissa eikä juhlamaljoissa. Onni on sateisia aamuja, alkavaa flunssaa, rahahuolia, unettomia öitä. Onni on auringon paiste kasvoilla, syksyn värit, lapsen halaus, koiran kuono kainalossa. Onni on elämän mustissa ja valkoisissa koskettimissa, kaikessa yhtä aikaa läsnä. Onnellisuutta ei kannata tavoitella, vaan olla onnellinen – siinä on se ero. Miksi siis unelmat? Joka syksy katson muuttolintujen nousevan siivilleen ja nousevan syystaivaan kirkkaaseen. Valkoiset joutsenet katoavat puiden latvojen taa, ja minua syö tunne, kaipaus. Tuo tunne on unelma siitä, mitä taivaanrannassa odottaa, minn

En ole pitkään aikaan päivittänyt blogia, mutta sille on ollut syynsä. En ole jaksanut. Tässä on tarinani luita kalvavasta väsymyksestä ja suunnitelma sen voittamiseksi. Pari viikkoa sitten minä kiipeän Vuokattivaaran rinnettä. Tavoite on päästä huipulle. Juurelta käsin vaara ei näytä niin korkealle, joskus, ei niin kauan sitten, olisin juossut rinteen ylös kepein askelin. Nyt olen kavunnut tuskin yhden kolmasosan ja mietin jo luovuttamista. Sydän hakkaa rinnassa ja tuntuu etten saa happea. Pohkeet muuttuvat puuksi. En kyllä luovuta ennen huippua, päätän, ja jatkan kapuamista, vaikka minusta tuntuu, että kuolen. Minulla on puhelimessa 112 sovellus ja mietin, löytävätkö pelastajat minut, jos tuuperrun matkallani. Kun olen melkein huipulla, otan pari askelta kerrallaan ja pysähdyn sitten haukkomaan happea. Miten tämä rinne tuntuukin näin jyrkältä. Pyörryttää. Kuulen ääniä ja luulen niiden aiheuttajaa ensin joksikin eläimeksi, mutta kyseessä onkin minua vanhempi pariskunta,