Rautaa, rahkaa ja mielenrauhaa

Hox! Jos ilmatonmuutoskeskustelu tulee jo korvistasi, hyppää alustuksen yli suoraan tähdellä (*) merkittyyn kohtaan, niin voit lukea siitä, miten aloitan matkani vegaaniatleettina. 13-vuotias tyttö katsoo minua suurin silmin ja kysyy: "Onko totta, että me kaikki kuollaan 25 vuoden päästä?" Olen kuullut tämän kysymyksen aikaisemmin, hieman eri muodossa. Vastaan aina samalla tavalla: "Uskon, että me ihmiset ratkaisemme tämän. Me olemme selviytyjiä. Me keksimme kyllä, miten saamme elinympäristömme säilymään elikelpoisena." En sano mitään muuta kuin sen, minkä todeksi uskon. Lapsesta saakka olen nähnyt ihmisten ahneuden ja välinpitämättömyyden sotkevan yhteisen kotimme. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi ihmeessä sotkemme, rikomme ja hajoitamme. Ja kun joka keväinen koirankakkakeskustelu alkaa, mietin, eivätkö ihmiset todellakaan näe paljon vakavampia ympäritöuhkia: muovia pensaissa, lasinsirua nurmikolla ja asfaltille valunutta öljyä. Jotenkin on kai helpompi k

Voi marraskuu! Tämä kuukausi on tuntunut yhdeltä pitkältä maanantailta. Vaikka lunta onkin satanut tavallista aikaisemmin ja sinänsä on valoisaa. Kaamokseen kaatuva vuosi on omalta osaltaan vaikuttanut mielialaan, mutta olen myös olet turhautunut viime aikoina omaan edistymiseeni. Ferritiini on noussut nyt hienosti ja huomaan sen omassa olossani. Selvästi minulla on enemmän energiaa kuin ennen eikä keho enää vaadi jatkuvia päiväunia. Silti ferritiini ei automaattisesti ole mikään vastaus kaikkiin elämän ongelmiin. Rautavaraston paraneminen auttaa elimistöä toimimaan paremmin, mutta se ei ole ihmelääke kaikkeen. Jotenkin varmaan itsekin ajattelin, että kunhan saavutan tietyn tason ferritiiniarvossa, kaikki yhtäkkiä muuttuu. Näin jälkikäteen ajateltuna mikään ei ole ihmelääke, ei myöskään rauta. Täysi rautavarasto vapauttaa potentiaalia, mutta muuten työ on tehtävä itse. Mikään ei muutu, jos itse ei muutu. Syksyn pimeys tuntuu nyt nahoissa tosissaan ja odotan jo innolla kevättä j