Miten mulla menee?
Aloitin uudessa työssä elokuun alussa ja olen pitänyt itseäni kiireellisenä (eli suomennettuna touhottanut). Lisäksi meille tuli uusi perheenjäsen, pieni shiba-pentu nimeltä Sisu, mikä on vienyt oman aikansa. Töissä olen pitkästä aikaa tuntenut itseni sen verran energiseksi, että olen jaksanut vähän panostaakin - kuten ennen vanhaan. Selvästi vuosi raudan syöntiä on jotain muuttanut.
Samalla kun energiataso alkaa nousta, alkaa mieli poukkoilla. Olen hyllyttänyt omat unelmani toipumisen ajaksi ja nyt kärsimättömänä kyselen: milloin? Milloin on aika taas painaa kaasua? Olo on kärsimätön, mutta vielä pitää malttaa.
Tässä odotellessa olen kehittänyt itseäni sisäisesti. Luin muun muassa Arnold Schwarzeneggerin elämänkerran ja mietin, miten paljon yksi ihminen voikaan elämänsä aikana saavuttaa, jos tähdet ovat kohdillaan ja on valmis tekemään töitä! Lisäksi olen mukana Bao Mind -verkkokurssilla kehittämässä mielen vahvuutta ja pohtimassa omaa motivoitumistani. Vaikka itselleni kurssilla on vanhana konkarina paljon tuttua asiaa, on hyvä pysähtyä uudelleen joskus samojen asioidenkin ääreen ja miettiä, mikä minua ajaa eteenpäin, mikä motivoi ja innostaa.
Itse olen aina tehnyt paljon töitä tavoitteideni eteen, mutta ongelma on se, että en ole pysähtynyt kuuntelemaan itseäni. Kun sitten väsyn, en ole antanut itselleni sitä mitä oikeati tarvitsen - lepoa - vaan soimannut itseäni, että olen ihan paska tyyppi, kun en jaksa.
Oma elämää jälkikäteen pohtiessa voi kuitenkin rehellisesti sanoa, että olen aina tehnyt parhaani tilanteessa kuin tilanteessa. Olen aina tehnyt töitä enemmän kuin tarpeeksi niiden asioiden puolesta, jotka olen kokenut tärkeäksi. Esimerkiksi opiskeluaikana olin valmis heräämään joka aamu kello 5 ja siivoamaan muiden sotkuja ennen päivän luentoja, jotta minulla oli varaa pitää hevosta. Silloin kun muut bilettivät, minä olin töissä... jotta sain tehdä asioita, jotka olivat minulle tärkeämpiä kuin opiskelijabileet.
Miksi ääni pääni takaraivossa sitten sanoo minua laiskaksi?
On normaalia väsyä, on normaalia haluta levätä. Äänelle takaraivossa voisin sanoa, että pöh! Kenen ääni se yleensä on? Kukaan ei ole itselleen niin ankara kuin itse. Arvostelun voi kuitenkin vaihtaa armollisuuteen. On tärkeää välillä pysähtyä miettimään, kuinka kauas on kulkenut, kuinka monta estettä on jo ylittänyt.
Entäpä, jos ongelma ei olekaan se, etten tee tarpeeksi tavoitteideni eteen, vaan teen liikaa? Entä jos omista perustarpeista (kuten levosta) huolehtiminen veisikin minua nopeammin kohti päämäärää kuin jatkuva puskeminen ja kiirehtiminen? Sillä eikö matka ole yhtä tärkeä kuin päämäärä: tavoitteen saavuttaminen on vain hetkellinen voitto, todellisuus on sitä, mikä on tavoitteiden välillä, eli se ihana kamala arki!
Nyt olen syyslomalla ja on ollut aikaa miettiä - vähän liikaakin. Itselläni on ollut lapsesta asti muutama unelma, joita en ole saanut toteutettua yrityksistä huolimatta. Ongelma on ollut pitkälle se, että olen aina tiennyt millaisen elämän haluan, mutta en sitä, miten oikeaan lopputulokseen pääsen. Omien unelmien tavoittelu on kuitenkin se, mikä pitää meidät liikkeellä. Tarvitsemme unelmia, voidaksemme mennä eteenpäin. Nyt alan olla kärsimätön myös näiden haaveiden suhteen: parin päivän päästä mittariini tulee 43 vuotta - milloin on minun aikani? En voi enää vedota olevani liian nuori tai osaamaton. Voin vedota ainoastaan omaan pelkooni: mitä jos epäonnistun?
Mikään ei ole niin pelottavaa ja samalla niin jännittävää kuin unelmien tavoittelu... Silti unelmat kulkevat matkamiehen edellä kuin virvatulet ja on varottava, ettei typeryyttään tipu suonsilmäkkeeseen. Jos niin kuitenkin käy, suonsilmästä ei pääse irti pyristelemällä lisää, vaan malttamalla mielensä.
Ihanaa syksyä!
Ps. Jos kaamosmasennus on ympärivuotinen, suosittelen hakeutumaan lääkäriin. Jatkuva väsymys ja kehon oireilu ei ole normaalia, vaan takana voi olla muutakin kuin laiskuutta. Oma syyllinen vaikuttaa olevan kovin muodikas varastoraudan vähyys eli ferritiini.
Ps2. Raudan syönnin myötä minulla on paino tippunut vuoden alusta 14 kiloa ja saman verran on lähtenyt senttejä vyötäröltä! Salille ei ole vielä asiaa, mutta kävelylenkit tuntuu jo aika mukavalta, saatan ottaa pari juoksuaskeltakin!
Samalla kun energiataso alkaa nousta, alkaa mieli poukkoilla. Olen hyllyttänyt omat unelmani toipumisen ajaksi ja nyt kärsimättömänä kyselen: milloin? Milloin on aika taas painaa kaasua? Olo on kärsimätön, mutta vielä pitää malttaa.
Tässä odotellessa olen kehittänyt itseäni sisäisesti. Luin muun muassa Arnold Schwarzeneggerin elämänkerran ja mietin, miten paljon yksi ihminen voikaan elämänsä aikana saavuttaa, jos tähdet ovat kohdillaan ja on valmis tekemään töitä! Lisäksi olen mukana Bao Mind -verkkokurssilla kehittämässä mielen vahvuutta ja pohtimassa omaa motivoitumistani. Vaikka itselleni kurssilla on vanhana konkarina paljon tuttua asiaa, on hyvä pysähtyä uudelleen joskus samojen asioidenkin ääreen ja miettiä, mikä minua ajaa eteenpäin, mikä motivoi ja innostaa.
Itse olen aina tehnyt paljon töitä tavoitteideni eteen, mutta ongelma on se, että en ole pysähtynyt kuuntelemaan itseäni. Kun sitten väsyn, en ole antanut itselleni sitä mitä oikeati tarvitsen - lepoa - vaan soimannut itseäni, että olen ihan paska tyyppi, kun en jaksa.
Oma elämää jälkikäteen pohtiessa voi kuitenkin rehellisesti sanoa, että olen aina tehnyt parhaani tilanteessa kuin tilanteessa. Olen aina tehnyt töitä enemmän kuin tarpeeksi niiden asioiden puolesta, jotka olen kokenut tärkeäksi. Esimerkiksi opiskeluaikana olin valmis heräämään joka aamu kello 5 ja siivoamaan muiden sotkuja ennen päivän luentoja, jotta minulla oli varaa pitää hevosta. Silloin kun muut bilettivät, minä olin töissä... jotta sain tehdä asioita, jotka olivat minulle tärkeämpiä kuin opiskelijabileet.
Miksi ääni pääni takaraivossa sitten sanoo minua laiskaksi?
On normaalia väsyä, on normaalia haluta levätä. Äänelle takaraivossa voisin sanoa, että pöh! Kenen ääni se yleensä on? Kukaan ei ole itselleen niin ankara kuin itse. Arvostelun voi kuitenkin vaihtaa armollisuuteen. On tärkeää välillä pysähtyä miettimään, kuinka kauas on kulkenut, kuinka monta estettä on jo ylittänyt.
Entäpä, jos ongelma ei olekaan se, etten tee tarpeeksi tavoitteideni eteen, vaan teen liikaa? Entä jos omista perustarpeista (kuten levosta) huolehtiminen veisikin minua nopeammin kohti päämäärää kuin jatkuva puskeminen ja kiirehtiminen? Sillä eikö matka ole yhtä tärkeä kuin päämäärä: tavoitteen saavuttaminen on vain hetkellinen voitto, todellisuus on sitä, mikä on tavoitteiden välillä, eli se ihana kamala arki!
Nyt olen syyslomalla ja on ollut aikaa miettiä - vähän liikaakin. Itselläni on ollut lapsesta asti muutama unelma, joita en ole saanut toteutettua yrityksistä huolimatta. Ongelma on ollut pitkälle se, että olen aina tiennyt millaisen elämän haluan, mutta en sitä, miten oikeaan lopputulokseen pääsen. Omien unelmien tavoittelu on kuitenkin se, mikä pitää meidät liikkeellä. Tarvitsemme unelmia, voidaksemme mennä eteenpäin. Nyt alan olla kärsimätön myös näiden haaveiden suhteen: parin päivän päästä mittariini tulee 43 vuotta - milloin on minun aikani? En voi enää vedota olevani liian nuori tai osaamaton. Voin vedota ainoastaan omaan pelkooni: mitä jos epäonnistun?
Mikään ei ole niin pelottavaa ja samalla niin jännittävää kuin unelmien tavoittelu... Silti unelmat kulkevat matkamiehen edellä kuin virvatulet ja on varottava, ettei typeryyttään tipu suonsilmäkkeeseen. Jos niin kuitenkin käy, suonsilmästä ei pääse irti pyristelemällä lisää, vaan malttamalla mielensä.
Ihanaa syksyä!
Ps. Jos kaamosmasennus on ympärivuotinen, suosittelen hakeutumaan lääkäriin. Jatkuva väsymys ja kehon oireilu ei ole normaalia, vaan takana voi olla muutakin kuin laiskuutta. Oma syyllinen vaikuttaa olevan kovin muodikas varastoraudan vähyys eli ferritiini.
Ps2. Raudan syönnin myötä minulla on paino tippunut vuoden alusta 14 kiloa ja saman verran on lähtenyt senttejä vyötäröltä! Salille ei ole vielä asiaa, mutta kävelylenkit tuntuu jo aika mukavalta, saatan ottaa pari juoksuaskeltakin!
Kommentit
Lähetä kommentti